Vaihdoin
koulua. Uskoin jo hetken. Elin toivossa. Palasin takaisin lähtöruutuun.
En uskonut ennen kuin se sanottiin. Hajosin. Mikään ei auttanut ja
koulukiusaaminen jatkuu taas.
Luulin
ja luotin kovasti siihen, että nyt, kun koulunvaihtokin meni loppujen
lopuksi tosi jouhevasti ja viihdyin tosi hyvin niin kiusaamista ei
täällä ilmenisi. Elin tosi pitkään toivossa ja tulin vähän niin kuin
sokeaksi kiusaamiselle. En uskonut tai pahemmin edes ajatellut koko
asiaa. Tajusin asian vasta kuin tänään ollessani sosiaalikasvattajalla
purkamassa ahdistusta.
Kun
kuulin asian ja aivoni ymmärsivät, sen hajosin täysin. Itkin ja
tajusin, että olin alitajuntaisesti peittänyt se asian itseltäni.
Hajoilin pitkin päivää. Huokaus. Kun sen vihdoin sisäistin ja ymmärsin
aloin taas vain miettiä, että mikäköhän vika minussa on. Järkytyin en
olisi halunnut uskoa, että olen taas mokannut jotain niin pahasti, että
palasin taas lähtöruutuun.
Olisipa joku nopea reitti ulos tästä fucking
oravanpyörästä ulos. Toivon että tämä loppuu kesäkuun toinen päivä, kun
peruskoulun päätän. Lukiossa kun ei välitunteja ole ei tarvitse
murehtia sitä onko ystäviä tai kavereita vai ei. Toivon vain, etten
luota liikaa siihen että kiusaaminen jää peruskouluun.
Luulin
kovasti ja oletin että olen saanut jo nähdä tarpeeksi koulukiusaamisen
taholta. Eikö kahdeksan vuotta ja pari vuotta opettajan kiusaamana
riitä. Siihen päälle vielä kaikki muut pikku jutut.
Rehellisesti
sanottuna pelkään, että en ikinä löydä oikeaa ystävää. Pelkään, että
syrjäydyn ja että kukaan ikinä halua olla edes minun kaverini. Saati
sitten mitään enenpää. Tulevaisuus näyttää aikas synkältä tällä hetkellä.
Lyhyt tarina tän päivän ajatuksista ja tapahtumista.
Sen
edellisen postauksen jälkeen alkoi ahdistaa. Kirjoitin sitä itkien.
Aamulla kouluun meno vaan ahdisti. Selvisin ensimmäisen tunnin, kunnes
päätin kasata itseni ja laitoin viestiä kouluni sosiaalikasvattajalle.
Juttelin sosiaalikasvattajan kanssa tunnin ja sain vinkiksi vain jättää
sen kaveriporukan taakse ja jatkaa eteenpäin. Hän sanoi myös, ettei
paljoakaan aikaa kuin eräs toinen tyttö oli myös ollut itkemässä hänelle
tuskiaan näistä tytöistä. Se porukka on kuulemma aika moinen ongelma
ollut jo pitkään meidän ikäluokassa.
Olin
luonut taas mörköjä oman pääni sisällä siitä, etten mahdu muiden
kavereideni keskuuteen koska heillä on muitakin niin sanottuja parempia
ystäviä kuin minä. Aloin tämän asian lisäksi etsiä syytä itsestäni ja
mietti mikäs viineri minussa vaivaa. Niin kuin viime postauksessa
tilitinkin. Sosiaalikasvattajan tarvitsisi joka ikinen koulu ja
oppilaitos. Sosiaalikasvattajat on pelkkää kultaa.
"Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin Että vastatuulessakin lentää jaksaisi Kovat oli ajat hällä takana, Mut' kuka uskois et' on olemassa surullisia keijuja?"
- Chisuyksinäisen keijun tarina
Minä täältä tulevaisuudesta.
Kommentit
Lähetä kommentti