Mistä tietäää kuka on aito ystävä?
Mulla on ollut nyt vähän aikaa sellainen fiilis, että mua pusketaan kaikin voimin pois mun tämän hetkisestä kaveri porukasta. Ahdistaa vaan ihan liikaa. Kouluun meno on ihan perseestä ja iltaisin ain itken. Mulla on joo muitakin kavereita, mutta niillä on muitakin kavereita joidenkanssa ne viihtyy. Olisin vaaan perässä vedettävä betonipallo. Ja jos vaanlähde tästä ihanasta kaveriporukasta niin olisin taas yksin.
(nimet on vaihdettu)
Näihin tyypeihin tutustuin kaverin Oonan kautta joka joulun jälkeen vaihtoi lukkaa näiden ihmisten takia. oonan olessa vielä edellisellä luokallaan häntäkin paremmin tutustuin yhteen Roosaan. Rosa ja Oona oli niinku parasta ikinä. Välkät vietin pää asiassa Roosan kanssa ja meillä oli kivaa. Oonan vaihtaessa minulle yllätäin luokkaa joulun jälkeen olit ehkä vajaa viikko vain kahdestaan Roosan kanssa. Ei siinäkään miään vikaa ollut. No sitten joskus nähtiin Oona ja mentiin heidän kanssa välkäksi juttelemaan. Siitä muodostui jotenkin vain tapa ja pian oltiin koko ajan ja jatkuvasti porukalla. Toiset vietti kuitenkin enemmän aikaa kun itse aina välitunneilta kiirehdin tunneille ajoissa ja kun muita asia ei niinkään kiinostanut oliko myöhässä vai ei. No homma jatkui. Muut eli Oona+Roosa+ 3 muuta vietti aika paljon aikaa myös vapaa ajalla ja itse kun asun eri paikkakunnalla eikä minua edes kysytty (varmaan oletettiin että en pääsisi). No eräs viikon loppu mentiin yhdelle no sanotaanko nyt Saaralle ja istuttiin iltaa vähän iommallakin porukalla. Muut siinä sitten joi mutta minä absolutistina en. Ilta meni ihan mukavasti ja aamullakin oli vielä mukava ja tosi kiva fiilis. No seuraava viikko rullaili ja siinä kohtaa olin jo aikas lailla keskusteluista toisinaan ulko puolinen. Porukka suuniteli hiihtoloma menoja ja olin automaatisesti pois kesusteluista koska olin itse koko loman Pohjois-Suomessa. Nyt koulun alettua jälleen fiilis on vain se ettei kukaan halua puhua mun kansa ja mua työnnettäs pois.
Vika on mussa ja se nyt on itsestään selvyys. Onko se se että en ole saman lainen hoikka ja kepa tyttö jota ei kauheasti kiinosta koulumenestys, aikoo hakea ammattikouluun ja juo alkoholia sekä hengailee kaupungilla kaikki illat. Oon enemmen vähän raskas rakenteisempi, kouluun panostava, lukio typy joka hengaa illat joka harrastuksessa tai kotosalla nenä kiinni koulukirjoissa ja netflix sarjoissa.
Mut asia on se, että mitäkohän mun pitäis tässä tilanteessa tehdä. Vaihtaakko kaveriporukka toistaiseksi ei mihinkään ja olla taas yksin. Toki ei yksinäisyys pahasta ole mutta en haluis taas tottua siihen kuvioon. Miksi ystävyyskin on mulle näin hemmetin iso ongelma? Voiko hyväksi ystäväksi oppia? Jos on joskus ollut paska ystävä niin tarkotaako se ettei ikinä enää pysty olla kellekään ystävä? Millaistakohan on jos on sydän ystävä
"Suurin vankila ,
jossa ihmiset elävät,
on pelko siitä,
mitä muut ajattelevat."
-hidastaelamaa.fi
Minä täätä tulevaisudesta (meneisyydetä ja surusta kylläkin nyt)
Mulla on ollut nyt vähän aikaa sellainen fiilis, että mua pusketaan kaikin voimin pois mun tämän hetkisestä kaveri porukasta. Ahdistaa vaan ihan liikaa. Kouluun meno on ihan perseestä ja iltaisin ain itken. Mulla on joo muitakin kavereita, mutta niillä on muitakin kavereita joidenkanssa ne viihtyy. Olisin vaaan perässä vedettävä betonipallo. Ja jos vaanlähde tästä ihanasta kaveriporukasta niin olisin taas yksin.
(nimet on vaihdettu)
Näihin tyypeihin tutustuin kaverin Oonan kautta joka joulun jälkeen vaihtoi lukkaa näiden ihmisten takia. oonan olessa vielä edellisellä luokallaan häntäkin paremmin tutustuin yhteen Roosaan. Rosa ja Oona oli niinku parasta ikinä. Välkät vietin pää asiassa Roosan kanssa ja meillä oli kivaa. Oonan vaihtaessa minulle yllätäin luokkaa joulun jälkeen olit ehkä vajaa viikko vain kahdestaan Roosan kanssa. Ei siinäkään miään vikaa ollut. No sitten joskus nähtiin Oona ja mentiin heidän kanssa välkäksi juttelemaan. Siitä muodostui jotenkin vain tapa ja pian oltiin koko ajan ja jatkuvasti porukalla. Toiset vietti kuitenkin enemmän aikaa kun itse aina välitunneilta kiirehdin tunneille ajoissa ja kun muita asia ei niinkään kiinostanut oliko myöhässä vai ei. No homma jatkui. Muut eli Oona+Roosa+ 3 muuta vietti aika paljon aikaa myös vapaa ajalla ja itse kun asun eri paikkakunnalla eikä minua edes kysytty (varmaan oletettiin että en pääsisi). No eräs viikon loppu mentiin yhdelle no sanotaanko nyt Saaralle ja istuttiin iltaa vähän iommallakin porukalla. Muut siinä sitten joi mutta minä absolutistina en. Ilta meni ihan mukavasti ja aamullakin oli vielä mukava ja tosi kiva fiilis. No seuraava viikko rullaili ja siinä kohtaa olin jo aikas lailla keskusteluista toisinaan ulko puolinen. Porukka suuniteli hiihtoloma menoja ja olin automaatisesti pois kesusteluista koska olin itse koko loman Pohjois-Suomessa. Nyt koulun alettua jälleen fiilis on vain se ettei kukaan halua puhua mun kansa ja mua työnnettäs pois.
Vika on mussa ja se nyt on itsestään selvyys. Onko se se että en ole saman lainen hoikka ja kepa tyttö jota ei kauheasti kiinosta koulumenestys, aikoo hakea ammattikouluun ja juo alkoholia sekä hengailee kaupungilla kaikki illat. Oon enemmen vähän raskas rakenteisempi, kouluun panostava, lukio typy joka hengaa illat joka harrastuksessa tai kotosalla nenä kiinni koulukirjoissa ja netflix sarjoissa.
Mut asia on se, että mitäkohän mun pitäis tässä tilanteessa tehdä. Vaihtaakko kaveriporukka toistaiseksi ei mihinkään ja olla taas yksin. Toki ei yksinäisyys pahasta ole mutta en haluis taas tottua siihen kuvioon. Miksi ystävyyskin on mulle näin hemmetin iso ongelma? Voiko hyväksi ystäväksi oppia? Jos on joskus ollut paska ystävä niin tarkotaako se ettei ikinä enää pysty olla kellekään ystävä? Millaistakohan on jos on sydän ystävä
"Suurin vankila ,
jossa ihmiset elävät,
on pelko siitä,
mitä muut ajattelevat."
-hidastaelamaa.fi
Minä täätä tulevaisudesta (meneisyydetä ja surusta kylläkin nyt)
Kommentit
Lähetä kommentti