Ongelma nor.1
Pelkään päästää ihmisiä itseni lähelle. En oikein edes osaa eksiä mitään fiksua perustelua sille, miksi Joku joskus sanoi mulle: "harva selviäisi tosta mitä sä koet varsinkaan sun ikäinen". En edelleenkään pidä omaa tarinaani millään tavalla ihmeelisellä saati sitten kauhean raskaana. Se lisäs mussa sen fiiliksen että en usko että kukaan vois ikinä tajuta tai ymärtää mun asioita. Mikä istuttaa ihmiseen sen, että ei halua päästää ihmistä lähelle ja opettaa toista ihmistä edes ystävää saati sittten perheenjäsentä tuntemaan just sua
Nyt kun asiaa miettii ehkä se että pelkään olevani itse jotenkin järkyttävän karsea ja petän heidän odotukset. Toisaalta myös se pelko, että satutan heitä joko sillä, että sanon jotain tai teen jotain ja he särkyy. Tää koulukiusaamisen seurauksena tullut paska itse tunto varmaan iso osa asiaa.
Pelkkä ajatuskin siittä, että joku tietäisi musta paljon ja jakaisin jollekin suunilleen kaiken. Olen aina ollut ihminen joka salailee aika paljon kaiken näköistä. Kukaan muu, kun minä itse ei tiedä kaikkea tai edes puolia mun tarinasta. Mun porukat tai lapsuudesta asti mukana olleet ystävätkään ei tiedä mun koulukiusaamisesta paljon paskaakaan, äidille kerroiin kolme vuotta pahoinpitelyiden jälkeen ja silloinkin psykan avulla, mun kivuista ja kipu kohtauksista en puhu ikinä kenellekään.
Tulevaisuudessa kuitenkin haaveilen että vieläjonain päivänä mulla on sydän ystävä, joka tiettää suuren osan mu asioista ja on läsnä. Sellanen tyyppi jolle voi puhua ian ja on läsnä. Tiettysti sillä tavalla että ei aina tarvis miettiämitä toinen susta miettii jaselittää että tää johtuu tästä jututsta vuodelta nakki ja muusi. Se vaatis tietenkin sen että uskaltaisin päästää jonkun ihmisen lähelle. Myös parisuhde joskus tuolla hamssa tulevaisuudessa olis ihan super jees. Mutta sekin vaatisi ehdottomasti sen, että uskaltaisin päästää sen ihmsen lähelle.
Olen muutenkin niin kuori ihminen eli elävä pikku maatuska. Jotkut ihmiset ovat saattaneet päästä aika pitkälle tämän tosi elämän maatuskan avaamisessa, mutta sitten ahdistun tai alan epäillä ja työnnän ne ihmiset pois. Muutenkin olen hyvin suorasanainen, herkkä ja jollain tavalla myös aikas räväkkä tyyppi. En ole kovinkaan epävarma omasta persoonastani. Mutta kun on nyt elänyt täläisena kävelevänä ja hengittävänä maatuskana niin niitä ihmisiä joiden kanssa uskaltaa olla just se joka on sieltä sisimmästään on aika vähän. Näiden ihmisten kanssa on ihan super ihana viettää aikaa mutta nää näkee sen tyypin joka siellä sisällä on mutta nälle en uskalla hirveesti avata mun taustaa. koen olevani jotenkin super hauras pelkästään jos näytän sen tyypin kuka mä oon.
Tähän varmaan voi olla syitä tuhansia ja miljoonia. Toivottavasti tää on vaan tämmönen väliaikanen vaihe joka loppuu toivottavsati oikeiden ihmisten tupsahtaessa mun elämään. Onko kenelläkään muulla tälläisia fiiliksiä, että ahdistaa päästää joku turhen lähelle.Onko joku joka tän olis jo selättänyt ja miten?
"Elämäsi parhaat
vuodet ovat ne ,
jolloin päätät että
sinun ongelmasi
ovat sinun ongelmiasi.
----------------------------
Et syytä niistä äitiä
tai ekologiaa tai presidenttiä.
----------------------------------
Tajuat että
hallitset oman kohtalosi".
----------------------------
Albert Ellis
Minä täältä tulevaisuudesta💖
Kommentit
Lähetä kommentti